Nyt on sekin sitten koettu, kuolema. Potilas menehtyi eilen ollessani työvuorossa ja pääsin mukaan vainajan laittoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kuolleen ihmisen. Ruumiin. Vainajan. En kyllä oikein tajunnut sitä, vaikka seisoin aivan sängyn vieressä. Pappa näytti vain nukkuvan, rauhallisen näköisenä, aivan kuin olisi nähnyt mukavia unia. Hengityksen rytmi vain puuttui. Lähellä oli etten pyytänyt anteeksi kylmiä käsiäni kun aloimme riisua sairaalan pyjamaa pois.
Tälle harjoittelujaksolle on mahtunut valtavasti ensimmäisiä kertoja - ensimmäinen tekohampaiden pesu, ensimmäinen vaipanvaihto (aikuiselle), ensimmäinen parranajo, ensimmäinen tupakan ostoreissu (potilaalle)... Ja nyt ensimmäinen kuolema. Kummasti se vain menee jonon jatkoksi, yhdeksi uudeksi asiaksi jonka koin ensimmäisessä harjoittelussani.
Tänään tein lähes koko päivän töitä itsenäisesti, erillään ohjaajastani. Oli kummallista huomata, että pärjäsin mainiosti ihan itsekin, ilman jatkuvaa valvontaa ja ohjausta - välillä se oli oikeastaan helpottavaakin ettei selän takana ollut ketään vahtaamassa tekemisiäni.
Ehkä se tästä. Huomenna vapaapäivä ja aivojen nollaus.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti