Voi yö

Tein elämäni ensimmäisen yövuoron viime yönä. Sen kokeneena voisin sanoa, etten todellakaan taida haluta tehdä kolmivuorotyötä tulevaisuudessa, eli onneksi luen terveydenhoitajaksi enkä sairaanhoitajaksi.

Valvoin niin pitkään kuin pystyin sunnuntai-iltana, tavoitteena nukkua mahdollisimman myöhään maanantaiaamuna, jotten olisi aivan ruumis jo kymmeneltä maanantai-iltana. Rasittava ketjureaktio, jonka tuloksena heräsin kuitenkin jo klo 6.50 maanantaiaamuna. Noh, sain sitten nukuttua kahden tunnin pienet päiväunet juuri ennen töihin lähtöä, eli olin ihanan unenpöpperöinen klo 20.45 kun yövuoro alkoi.

Yövuorossa ei juurikaan tapahdu mitään - potilaat kierretään läpi pariin kertaan, tarkistetaan hengitys ja vaihdetaan märät vaipat kuiviin, mutta muutoin yököt vain istuvat kahvihuoneessa ja syövät, ja katsovat televisiota. Tietysti joku potilas aina välillä soittelee kelloa ja pyytää lisää unilääkettä tai kuten viime yönä kävi, omia vaatteitaan, koska on lähdössä kotiin (klo 00.30?), mutta muutoin on vain hiljaista. Rauhallista. Unettavan raukeaa.

Jossakin kolmen ja neljän välillä aamuyöstä Crocsit tökkäävät aina välillä käytän lattiaan kun jalkoja ei jaksa nostaa enää niin reippaasti, ja kynnys nousta kahvihuoneen sohvalta tekemään jotakin on suuri. Pahin väsymys itselleni iski puolen välin paikkeilla, mutta onneksi ohjaajanikin torkkui siinä vaiheessa sohvalla, eli pieni pilkkiminen kahvipöydän ääressä ei ollut niin vakavaa.

Viimeisen tunnin aikana kirjasimme vain yön tapahtumat, kuka nukkui ja kuka ei, annoimme raportin aamutyöntekijöille ja saimme lähteä kotiin, klo 7.15 aamulla, kymmenen ja puolen tunnin päästä vuoron aloituksesta. Oli kummallista polkea kotiin muiden mennessä töihin ja kouluun kun itsellä ajatuksissa kangasteli pelkkä peti - ja voi että kun olikin ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan. Olin pelännyt etten saisi nukuttua päivällä, mutta vetelin onnessani sikeitä melkein puoli kolmeen saakka tätä iltapäivää, enkä nyt tietenkään pysty menemään kauhean aikaisin tänä iltana nukkumaan. Kolmivuorotyö on rasittavin keksintö sitten popcorn-koneen.

Pää on vieläkin vähän sumuinen, mutta tajusin juuri, että harjoittelun kolmas viikko on jo menossa. Enää päälle viikko ja se on kokonaan ohi, mitä aivoni eivät nyt kykene käsittämään. Mihin nämä päivät ovat oikein kadonneet?