Tänään tunsin oloni hyödylliseksi. Verrattuna kahteen ensimmäiseen harjoitteluviikkoon olen onnistunut tekemään paljonkin ihan itsenäisesti, erityisesti nyt viimeisen viikon aikana, mutta vasta tänään minusta tuntui, kuin olisin oikeasti ollut avuksi.
Hoidin kahden potilaan vuodepesut itsenäisesti. Mittailin verensokereita ihan itsekseni. Vaihdoin vaipan ja suihkutin potilaan oma-aloitteisesti. Jaoin lääkkeet, lääketarjottimelle sekä dosettiin.
Yhtäkkiä en ollutkaan enää vain opiskelija, jota on ohjattava ja jolle pitää keksiä tekemistä, ja se tuntui mukavalta. Samanaikaisesti harjoittelu alkaa maistua hieman puulta, sillä paljoakaan uutta ei enää perushoidon saralta ole opittavana ja palautekeskustelu opettajan ja ohjaajan kanssa on huomenna, mutta töitä riittää torstaille asti. Jos harjoittelusta saisi palkkaa niin motivaatio nousisi taas hurjasti; tässä vaiheessa kun opiskelijoista alkaa olla hyötyä muuttuu harjoittelu työnteoksi, ainakin omassa päässäni.
Vielä on sanottava sen verran, että hyvä ruotsinkielentaito olisi erityisesti tällä alueella aivan kullanarvoinen. Nytkin osastolla on muutama täysin ummikko potilas, jotka puhuvat siis pelkkää ruotsia, ja joiden kanssa keskusteleminen tuntuu välillä hirveältä takkuamiselta. Yhtenä päivänä olin ottamassa verensokeria yhdeltä näistä ruotsinkielisistä rouvista ja tarvitsin vielä hanskat, joten hymyillen leveästi sanoin "Kan ni vänta en lite, jag måste hämta de... glovar." Siis täysi oikosulku iski ja englanti puski läpi, nyt onneksi tiedän hanskojen olevan handskar. Toivoa sopii, että rouvalla oli huono kuulo. Tai huono kasvomuisti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti