Johan helpotti

Minulla piti eilen olla arviointikeskustelu opettajan ja harjoittelun ohjaajan kanssa, mutta opettajani soitti osastolle olevansa sairaana ja perui koko keskustelun. Noh, koska palautetta on kuitenkin kiva saada pidimme ohjaajani kanssa keskustelun tänään, ihan vain kahdestaan. Sain kuulla vahvuuksiani olevan mm. erilaisten potilaiden luonteva kohtaaminen, rauhallisuus, ruotsinkielen rohkea käyttö (!) ja potilaiden voimavarojen tunnistaminen ja tukeminen. Ohjaajallani ei oikeastaan ollut mitään negatiivista (tai siis rakentavan kriittistä) sanottavaa, eli keskustelusta jäi todella hyvä mieli. Kävin tänään myös osastonhoitajan luona antamassa puhelinnumeroni syksyä ja keikkatöitä varten, elikkäs ensi lukuvuonna talous ei välttämättä olisi aivan niin rasittavan tiukalla kuin nyt ensimmäisenä vuonna.

Opin muuten käyttämään insuliinikynää vasta tänään, harjoittelun toiseksi viimeisenä päivänä. En oppinut sitä ohjaajaltani, vaan opiskelijakaverilta jolla on diabetes. Kummallista miten osastollani ei diabeetikkoja ole tullut vastaan.

Olin myös pudota tuolilta järkytyksestä katsoessani opintosuoritusrekisteriäni aikaisemmin tänään ja nähdessäni siellä komeilevan 55 opintopistettä. Niiden lisäksi minulla on suoritettuna kuuden opintopisteen verran englantia, ruotsia ja viestintää, jotka näkyvät vain osasuorituksissa (kolmen opintopisteen kokonaisuudet, joista kaksi opintopistettä suoritetaan ensimmäisenä vuonna ja yksi viimeisenä, jolloin vasta opintopisteetkin pompsahtavat näkyville...), eli 61 opintopistettä on siis koossa! Hurraah!

Tässä ensimmäisen lukuvuoden saavutukseni kurssien osalta:

Urasuunnittelu 1 op.
Opiskelu- ja työelämätaidot 3 op.
Tietotekniikka 2 op.
Elimistö ja sen toiminta 5 op.
Mikrobiologia ja tautioppi 1 op.
Ensiapu 1 1 op.
Ensiapu 2 1 op.
Viestintä 2 op.
Ruotsi 2 op.
Englanti 2 op.
Lääkelaskenta 1 op.
Ravitsemus 1 op.
Opintokokonaisuus 1 (minusta
tulee sosiaali- ja terveysalan
asiantuntija) 6 op.
Opintokokonaisuus 2 (minusta
tulee ihmisen kehityksen ja hy-
vinvoinnin asiantuntija) 9 op.
Opintokokonaisuus 3 (minusta
tulee kliinisen hoitotyön asian-
tuntija) 7 op.
Opintokokonaisuus 4 (hoitami-
nen monikulttuurisessa ympä-
ristössä) 4 op.
Hieronnan perusteet (vapaa-
valintainen) 2 op.
Kirjapaketti omahoitajuudes-
ta (vapaavalintainen) 2 op.
Kotihoitoprojekti 3 op.
TK-harjoittelu 6 op.
----------
61 op.


Ei hassumpaa, ei. Keskiarvo ensimmäiselle vuodelle on 4,2. Tästä on hyvä jatkaa.

Viimeinen viikko

Tänään tunsin oloni hyödylliseksi. Verrattuna kahteen ensimmäiseen harjoitteluviikkoon olen onnistunut tekemään paljonkin ihan itsenäisesti, erityisesti nyt viimeisen viikon aikana, mutta vasta tänään minusta tuntui, kuin olisin oikeasti ollut avuksi.

Hoidin kahden potilaan vuodepesut itsenäisesti. Mittailin verensokereita ihan itsekseni. Vaihdoin vaipan ja suihkutin potilaan oma-aloitteisesti. Jaoin lääkkeet, lääketarjottimelle sekä dosettiin.

Yhtäkkiä en ollutkaan enää vain opiskelija, jota on ohjattava ja jolle pitää keksiä tekemistä, ja se tuntui mukavalta. Samanaikaisesti harjoittelu alkaa maistua hieman puulta, sillä paljoakaan uutta ei enää perushoidon saralta ole opittavana ja palautekeskustelu opettajan ja ohjaajan kanssa on huomenna, mutta töitä riittää torstaille asti. Jos harjoittelusta saisi palkkaa niin motivaatio nousisi taas hurjasti; tässä vaiheessa kun opiskelijoista alkaa olla hyötyä muuttuu harjoittelu työnteoksi, ainakin omassa päässäni.

Vielä on sanottava sen verran, että hyvä ruotsinkielentaito olisi erityisesti tällä alueella aivan kullanarvoinen. Nytkin osastolla on muutama täysin ummikko potilas, jotka puhuvat siis pelkkää ruotsia, ja joiden kanssa keskusteleminen tuntuu välillä hirveältä takkuamiselta. Yhtenä päivänä olin ottamassa verensokeria yhdeltä näistä ruotsinkielisistä rouvista ja tarvitsin vielä hanskat, joten hymyillen leveästi sanoin "Kan ni vänta en lite, jag måste hämta de... glovar." Siis täysi oikosulku iski ja englanti puski läpi, nyt onneksi tiedän hanskojen olevan handskar. Toivoa sopii, että rouvalla oli huono kuulo. Tai huono kasvomuisti.

Exitus

Nyt on sekin sitten koettu, kuolema. Potilas menehtyi eilen ollessani työvuorossa ja pääsin mukaan vainajan laittoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kuolleen ihmisen. Ruumiin. Vainajan. En kyllä oikein tajunnut sitä, vaikka seisoin aivan sängyn vieressä. Pappa näytti vain nukkuvan, rauhallisen näköisenä, aivan kuin olisi nähnyt mukavia unia. Hengityksen rytmi vain puuttui. Lähellä oli etten pyytänyt anteeksi kylmiä käsiäni kun aloimme riisua sairaalan pyjamaa pois.

Tälle harjoittelujaksolle on mahtunut valtavasti ensimmäisiä kertoja - ensimmäinen tekohampaiden pesu, ensimmäinen vaipanvaihto (aikuiselle), ensimmäinen parranajo, ensimmäinen tupakan ostoreissu (potilaalle)... Ja nyt ensimmäinen kuolema. Kummasti se vain menee jonon jatkoksi, yhdeksi uudeksi asiaksi jonka koin ensimmäisessä harjoittelussani.

Tänään tein lähes koko päivän töitä itsenäisesti, erillään ohjaajastani. Oli kummallista huomata, että pärjäsin mainiosti ihan itsekin, ilman jatkuvaa valvontaa ja ohjausta - välillä se oli oikeastaan helpottavaakin ettei selän takana ollut ketään vahtaamassa tekemisiäni.

Ehkä se tästä. Huomenna vapaapäivä ja aivojen nollaus.

Voi yö

Tein elämäni ensimmäisen yövuoron viime yönä. Sen kokeneena voisin sanoa, etten todellakaan taida haluta tehdä kolmivuorotyötä tulevaisuudessa, eli onneksi luen terveydenhoitajaksi enkä sairaanhoitajaksi.

Valvoin niin pitkään kuin pystyin sunnuntai-iltana, tavoitteena nukkua mahdollisimman myöhään maanantaiaamuna, jotten olisi aivan ruumis jo kymmeneltä maanantai-iltana. Rasittava ketjureaktio, jonka tuloksena heräsin kuitenkin jo klo 6.50 maanantaiaamuna. Noh, sain sitten nukuttua kahden tunnin pienet päiväunet juuri ennen töihin lähtöä, eli olin ihanan unenpöpperöinen klo 20.45 kun yövuoro alkoi.

Yövuorossa ei juurikaan tapahdu mitään - potilaat kierretään läpi pariin kertaan, tarkistetaan hengitys ja vaihdetaan märät vaipat kuiviin, mutta muutoin yököt vain istuvat kahvihuoneessa ja syövät, ja katsovat televisiota. Tietysti joku potilas aina välillä soittelee kelloa ja pyytää lisää unilääkettä tai kuten viime yönä kävi, omia vaatteitaan, koska on lähdössä kotiin (klo 00.30?), mutta muutoin on vain hiljaista. Rauhallista. Unettavan raukeaa.

Jossakin kolmen ja neljän välillä aamuyöstä Crocsit tökkäävät aina välillä käytän lattiaan kun jalkoja ei jaksa nostaa enää niin reippaasti, ja kynnys nousta kahvihuoneen sohvalta tekemään jotakin on suuri. Pahin väsymys itselleni iski puolen välin paikkeilla, mutta onneksi ohjaajanikin torkkui siinä vaiheessa sohvalla, eli pieni pilkkiminen kahvipöydän ääressä ei ollut niin vakavaa.

Viimeisen tunnin aikana kirjasimme vain yön tapahtumat, kuka nukkui ja kuka ei, annoimme raportin aamutyöntekijöille ja saimme lähteä kotiin, klo 7.15 aamulla, kymmenen ja puolen tunnin päästä vuoron aloituksesta. Oli kummallista polkea kotiin muiden mennessä töihin ja kouluun kun itsellä ajatuksissa kangasteli pelkkä peti - ja voi että kun olikin ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan. Olin pelännyt etten saisi nukuttua päivällä, mutta vetelin onnessani sikeitä melkein puoli kolmeen saakka tätä iltapäivää, enkä nyt tietenkään pysty menemään kauhean aikaisin tänä iltana nukkumaan. Kolmivuorotyö on rasittavin keksintö sitten popcorn-koneen.

Pää on vieläkin vähän sumuinen, mutta tajusin juuri, että harjoittelun kolmas viikko on jo menossa. Enää päälle viikko ja se on kokonaan ohi, mitä aivoni eivät nyt kykene käsittämään. Mihin nämä päivät ovat oikein kadonneet?

Väsymys

Viime päivinä töissä, tai harjoittelussa, on väsyttänyt aivan armottomasti. Se johtuu varmasti osittain vuorotyöstä, osittain tuntikausien jaloillaan olosta ja fyysisesti raskaasta työstä, mutta myös potilaista itsestään. On väsyttävää vastailla saman potilaan samoihin kysymyksiin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kun tuntuu ettei mikään mene perille. Eihän se potilaan vika ole vaan hänen sairautensa, mutta silti turhauttaa ja väsyttää.

On raskasta mennä kuivittamaan potilasta ja pelätä tämän lyövän. On ahdistavaa kuunnella täysin omissa maailmoissaan elävän potilaan sekavan pelokkaita puheita. On vaikeaa jaksaa aina olla asiallinen ja kärsivällinen potilaiden kanssa, jotka tuntuvat tahallaan tekevän hoitajien työstä raskaampaa.

Suurimman osan ajasta nautin harjoittelusta ja uusien asioiden oppimisesta sekä potilaiden kanssa olemisesta. Joskus vain tulee näitä päiviä. Tästäkin oppii, uskoisin. Mitä, sitä en ole vielä saanut selville, mutta jatkan yrittämistä. Ja onhan kaikenlaista mukavaakin tapahtunut, kuten pääsy elvytyskoulutukseen, jossa opin käyttämään defibrillaattoria ja ambua.

Elämä voittaa vähitellen...

Gastroskopia

Tänään pääsin seuraamaan gastroskopiaa, eli ruokatorven, mahalaukun ja pohjukaissuolen tähystystä, kun yksi osaston potilaista meni kyseiseen toimenpiteeseen. Oli muuten hurjaa katsottavaa, kun tähystin meni nieluun ja ruudulla näkyi tähystimessä olevan kameran kuvaa ensin suusta, sitten ruokatorvesta, sitten mahalaukusta... Ikinä en ole nähnyt kuvia elävän ihmisen sisältä, eli kokemuksena aivan loistava.

Saavutin myös yhden tavoitteistani tänään, kun pääsin ensin ohjaajan kanssa suihkuttamaan potilasta ja sitten omin avuin toista - tuli tunne, että opin ja osasin taas jotakin uutta. Vielä jos pääsisi nenä-mahaletkun laittoa seuraamaan niin olisin tyytyväinen - katetrointi on jo nähty, vaikkakin siinäkin olisi mukava päästä avustamaan. Harjoitteluosastollani katetrit ja nenä-mahaletkut ovat kuitenkin melko harvinaisia, eli saas nähdä miten käy.

Ja tulihan sitä muutakin tehtyä, on pesty tekohampaita ja laitettu papiljotteja, kaiken muun ohella. Ai niin, happiviikset sain laittaa potilaalle, ja jälleen kerran mittailla verenpaineita. Opettajan kanssa käyty aloituskeskustelu veikin sitten loput iltapäivästä.

Vähitellen alkaa tuntua siltä kuin pystyisin keskittymään muuhunkin kuin vain yhteen asiaan kerrallaan, tunnen jo suurimman osan potilaista melko hyvin ja osaan nähdä hieman paremmin heidän kokonaistilanteensa. Olen myös paljon omatoimisempi ja itsevarmempi vähän kaiken suhteen, eli edistystä on tapahtunut - nollapisteestä ainakin muutama askel ylöspäin. Vielä en ole päässyt pistämään insuliinia, eli se on listalla, vaikkakin napapiikin sain laittaa jo viime viikolla.

Hihhei, aamuvuoroon huomenna...

Furesis, Marevan, Imovane

Eilen pääsin jakamaan lääkkeitä, lääkekaapista lääketarjottimelle. Ohjaajani näytti ensin mistä erilaiset lääkkeet löytyvät, missä ovat erilaiset listat (mm. piikkilista, marevan-lista) ja kuinka potilaan lääkelistaa tulee lukea. Joillakin potilaista oli myös dosetti, josta osa lääkkeistä jaettiin, eli noin kymmenen potilaan lääkkeiden jakoon meni tovi. Se oli myös melkoisen stressaavaa, sillä en missään nimessä halunnut jakaa lääkkeitä väärin, mutta jatkuvasti tuli eteen lääkkeitä, joista en tiennyt mitään - onko tämä laastari? tabletti? suihke? nenätippa? Lääkelistoilla oli myös lääkkeitä, joita ei lääkekaapista löytynyt, eli jouduin etsimään korvaavia lääkkeitä Pharmacan avulla. No, ainakin osaan nyt sen.

Ohjaajani tarkisti tietysti jokaisen lääkekupin jaettuani lääkkeet ja oikein oli mennyt, eli iso jippii siitä. Edelleenkään en tosin tiedä mitä jakamani lääkkeet oikein ovat - mitä tarkoitusta varten, miten ne vaikuttavat - mutta harjoitteluun liittyvä lääkehoidon tehtävä selvittää sitä ehkä hieman, kunhan pääsen alulle.

Pääsin eilen myös tekemään vuodepesuja ensimmäistä kertaa koulun harjoitustunnin jälkeen sekä mitata verenpaineita ja pulsseja ja syöttää potilaita, vaipanvaihdon ohella. Kaiken kaikkiaan päivästä jäi hyvä mieli vaikka jalkoja vähän pakottikin kotiin päästessä.

Piikkiä pyllyyn

Hehhee, sain eilen pistää kaksi kertaa injektiota pakaralihakseen, siis kahdelle eri potilaalle. Ensin vedin lääkkeen ruiskuun (tosin ensimmäisellä kerralla väärällä neulalla, se olikin se pistoneula eikä vetoneula, hupsista), sitten naputtelin kuplat pois, vaihdoin neulan ja pistin... Meni itse asiassa oikein hyvin (omasta mielestäni), sain aspiroitua, neula ei irronnut kannasta eikä mitään muutakaan epätoivottua tapahtunut.

Muutoin iltavuoro oli vähän hiljaisempi, olin eri ihmisen ohjauksessa, joka ei siis ollut kumpikaan varsinaisista ohjaajistani, ja välillä oli vähän urpo olo kun en tiennyt seuratako hoitajaa ympäriinsä vaiko ei. Oli sen verran reipas täti nimittäin, etten kauheasti voinut missään auttaa kun huiskis vaan kaikki oli jo tehty.

No, sain sentään ottaa taas verenpaineita, pulsseja ja lämpöjä, sekä viedä mummuja vessaan ja vaihtaa vaippoja. Opin myös kuinka tekohampaat pestään ja sain puhua ruotsia papan kanssa, jonka puheesta en ymmärtänyt puoliakaan. No, toivotaan ettei mitään kauhean tärkeää mennyt ohi.

Viikonloppuna täytyisi alkaa valita omaa potilasta, josta teen harjoitteluun liittyvän tehtävän (kahdeksan sivua plus kansilehti ja sisällysluettelo!). En viitsi jättää yhtään myöhemmäksi tuota aloitusta kun se palautuspäivä on jo (kait?) 23.5. Ääh kun ei huvita yhtään.

Olen myös huomannut olevani kauhean tehtäväkeskeinen "hoitaja", vaikka ei tässä vaiheessa voi vielä oikein muuta kai olettaakaan. Keskityn siis yksittäisiin hoitotoimenpiteisiin (vaipanvaihto, istumaan auttaminen, injektio jne.), mutten osaa nähdä potilaiden kokonaistilannetta tai mitään muutakaan sellaista. Ehkä se kehittyy tässä koulun ja harjoitteluiden ja työkokemuksen myötä (ainakin toivottavasti), tai muuten olen loppuelämäni hoitaja, jolle "hoitotyön prosessimalli" jää pelkäksi sanahelinäksi.

Kuivitussaldo: 4

Eilinen iltavuoro oli ja meni. En ole pitkään aikaan ollut niin väsynyt kuin eilen illalla kello yhdeksän, kun sain vihdoin mennä vaihtamaan vaatteet ja lähteä kotiin. Osasyynä oli varmasti koko päivän jaloillaan olo, sitä kun ei ole tultu tehtyä sitten viime kesän.

Mitäköhän kaikkea sitä tuli eilen tehtyä? Jotenkin aika sumuista, mutta tiedän varmasti letkuttaneeni antibioottia, tehneeni uudelle potilaalle hoitosuunnitelman ihan itsekseni (jonka ohjaaja sitten hyväksyi), käyttäneeni mummua vessassa, syöttäneeni, vastaillut potilaskutsuihin (yleensä aina liian myöhään, eli joku hoitajista ehti aina vastata kansliasta sisäpuhelimella), siirtäneeni mummun istumasta makuulle, tuolista sänkyyn, sängystä tuolille, pistäneeni injektion ihon alle, kuivittaneeni (neljät vaipat), mitanneeni verenpaineita, pulsseja ja lämpöjä, jakaneeni lääkkeitä potilaille ja katselleeni euroviisuehdokkaiden melko karmeita esityksiä telkusta mummujen seurana. Sain myös seurata kanyylin laittoa ja viedä potilaalle vessatuolin, sekä vesilasin.

Jotenkin tuntuu, että tuota kaikkea ei oikein ehdi prosessoida ennen kuin seuraava työvuoro jo alkaa. Tänään on vielä iltavuoro, sitten kaksi vapaapäivää ja viikonloppuna aamuvuorot. Ehkä tämän ensimmäisen viikon jälkeen palloilisin vähän vähemmän ja osaisin vähän enemmän. Hauskaa ainakin on ollut.

Miltäs nyt tuntuu?

Ensimmäinen päivä on pulkassa ja tällä opiskelijalla on aika mahtava fiilis. Kaiken sen pakollisen palloilun (missä mun pitää olla? minne mun ohjaaja meni? ai mitä mun pitää tehdä?) välissä sain itse asiassa tehdä yllättävän paljon, tietysti ohjaajan kanssa (joka on onneksi tosi tosi kiva). Ilmoitin kyllä tavoitteekseni tehdä, nähdä ja oppia mahdollisimman paljon jakson aikana, kun ohjaaja kysyi mitä tavoitteita minulla harjoittelulle oli. Tai ehkä sain tehdä paljon senkin takia, että tungin itseni joka paikkaan, missä tapahtui.

Sain siis pedata pari sänkyä (jee!), vilkaista potilaan haavaa, siirtää virtsanäytteen vakuumiputkiloon (shuih se vaan meni sinne painovoiman vastaisesti), antaa peräpuikon eli supon, laittaa fentanyylilaastarin (kipulääke), kirjata, syöttää potilaan ja parhaana kaikista, imeä! Meillähän oli siis se imemisen työpaja juuri tässä keväällä, ja nyt sain kokeilla taitoja käytännössä. Ohjaaja avusti ja neuvoi, mutta minä imin... Vähänkös tuli retosteluolo sen jälkeen :). Pääsin myös osallistumaan osaston henkilökunnalle pidettyyn haavanhoitokoulutukseen, mistä tämä opiskelija oli melkoisen innoissaan.

Ai niin, ja ne Crocsitkin on nyt ajettu sisään ihan oikealla osastolla. Hyvät olivat jalassa, mutta tänäänhän olikin vasta kuuden tunnin päivä.

Huomenna iltavuoroon oppimaan lisää. Innosta pinkeenä vai miten se meni.

Alkujännitystä

Tänään se alkaa, se työharjoittelu.

Iiik.

Nimineula on pöydällä, työkengät kassissa. Harjoittelun paperit kansiossa. Eväät tekemättä.

Iiik.

Noh, raportoin ensimmäisestä päivästä kunhan pääsen kotiin asti. Siihen saakka peukut pystyssä ja kieli keskellä suuta...