"Kellonsointi on kuin syyllisyyden kolkutusta"

Sain tuon otsikon työkaverin lausahduksesta kahvitunnilla. On kamalaa yrittää pitää lakisääteistä kun kellot soivat, mutta millään ei haluaisi/jaksaisi lähteä niihin kesken kahvikupillisen vastaamaan. Vaikka tietäisikin kelloa soittavan potilaan tuskin olevan hengenhädässä ja voivan aivan hyvin odotella sen viisi minuuttia, on kellon jatkuva kilkatus hermojaraastavaa. Se siitä rentouttavasta lepohetkestä.

Syyllisyys kolkuttaa kyllä tämän bloginkin suhteen. Jotenkin kummallisesti ei muka aika (vai energia) riitä tämän päivittämiseen näin töiden ohella, vaikkakin kaikenlaista mielenkiintoista tapahtuukin ihan päivittäin. Olen ottanut kanyyleita potilailta pois, huuhdellut tippaletkuja, keskustellut lääkärin kanssa potilaan Risperdal-annostuksesta, juossut karkailevan potilaan perässä... Kuitenkin siinä vaiheessa kun pääsen kotiin, on oma polla jotenkin niin tyhjä, ettei sitä kykene kirjoittamaan mitään selkeää ja seuraavana päivänä on taas töissä ja uusia asioita tapahtuu... Lopulta ne puuroutuvat yhdeksi tapahtumien ketjuksi, josta ei enää ota selvää.

Mahtaa olla mielenkiintoista mennä syksyllä sisätautiosastolle harjoitteluun nyt kun olen koko kesän ollut töissä sisätautiosastolla. Tietysti harjoittelussa saan tehdä enemmän ja sairaanhoidollisempia hommia pelkän perushoidon sijaan, mutta toisaalta minun tuskin annetaan hoitaa haavoja tai muuta sellaista itsenäisesti, kuten olen täällä töissä tehnyt.

Jossakin vaiheessa on kyllä oikeasti mietittävä mitä kaikkea on jäänyt käteen kesän jäljiltä. Hirveä määrä tietoa ainakin, ja tietoisuutta siitä kaikesta mitä ei vielä tiedä. Osaanpahan ainakin pistää napapiikkejä ja insuliinia, tiedän melko paljon enemmän COPD-potilaan hoitamisesta kuin aiemmin, olen nähnyt TIA-kohtauksia, lewyn-kappale dementiaa, syöpäpotilaita, dementoituneita, deliriumista kärsiviä, jalka-amputaatioita, varvasamputaatioita, kaikenlaisia haavoja ja haavanhoitotuotteita, epäselviä diagnooseja... Ja sen vyövaipan osaan nyt vaihtaa vaikka unissani.