Oi EKG

Muutaman päivän löysäilyn jälkeen kävin taas pyörähtämässä koulussa kuuntelemassa luentoja diabeteksen erityiskysymyksistä ja sydämen rytmihäiriöistä. Tarkemmin ensimmäisessä oli kyse retino-, neuro- ja nefropatioista sekä insuliiniannostelusta diabeetikon sairastaessa. Rytmihäiriöluennolla aloittelimme EKG:n tulkinnan opettelua ja onnistuin painamaan päähäni P-aallon, QRS-kompleksin ja T-aallon. Tuossa kuvassa ne näkyvät.



Ehdimme katsella myös hieman miltä takykardiasta ja bradykardiasta kärsivän potilaan EKG näyttää ja kuulimme mitä eroa flimmerillä (eteisvärinällä) ja flutterilla (eteislepatuksella) on.


Ylempänä kuvassa näkyy eteisvärinä, josta siis puuttuu P-aalto ja alempana on normaali sinusrytmi, jossa P-aalto näkyy.

Huomenna luvassa jatkoa rytmeille sekä ensimmäiset kirurgian luennot, aina ilta puoli seitsemään saakka... Silti odotan innolla mitä tuleman pitää.

Ensimmäinen viikko

Koulu alkoi keskiviikkona ilman sen kummempia pehmeitä laskuja; johdantoluento viidenteen opintokokonaisuuteen nimeltään "Hoitaminen ja johtaminen sisätauteja sairastavan hoitotyössä", asiantuntijaluento diabeteksesta ja sen hoidosta, syksyn ensimmäinen tutoriaali-istunto jonka aiheena oli metabolinen oireyhtymä sekä kaiken päätteeksi ryhmävastaavan tunti. Kummallista miten nopeasti koulussa tulee sellainen olo kuin sieltä ei olisi koskaan ollutkaan poissa.

Tänään alkoivat farmakologian luennot yleisillä farmakologian käsitteillä ja sydän- ja verisuonitauteja sairastavan potilaan lääkehoidolla. Yhtäkkiä silmien edessä vilistivät ACE-estäjät, beetasalpaajat, Furesikset ja Spiresikset, antikolinerginen mikä-lie ja ensikierron metabolia. Tenttipäiväkin on jo tiedossa.

Farmakologian lisäksi pääsen sivistämään itseäni fysioterapian, kirurgian, neurologian ja sisätautien luennoilla erilaisten työpajojen ja tutoriaalien ohella. Työpajoissa opimme insuliinihoidosta ja hiilihydraattien laskemisesta, EKG:n ottamisen ja rytmihäiriöiden tunnistamisen, elvytyksen sairaalassa, sternaali-, lumbaali- ja pleurapunktiot sekä fysioterapian saralla jotakin aivohalvauksista, asentohoidoista ja hengitysharjoituksista.

Paluu arkeen

Koulun nettisivuille ilmestyi seuraavien neljän viikon lukujärjestykset, mikä oli melkoisen mielenkiintoista. Minulle selvisi muun muassa, että koulu ei alakaan varsinaisesti kuin vasta tiistaina, että parina ensimmäisenä viikkona on hyvin vähän tunteja (mikä luultavimmin kostautuu myöhemmin järkyttävän täysinä päivinä) ja että jo toisella viikolla alkavat kirurgian englanninkieliset luennot. Näiden lisäksi bongailin sisätauteja, farmakologiaa ja jotakin, joka kulkee nimellä RA-K. Mitä lie mahtaa olla.

Vielä kaksi työpäivää jäljellä. Paluu koulunpenkille alkaa oikeastaan tuntua aika mukavalta.

Elokuun haikeutta

Taivas aukeni kirjaimellisesti minuutteja sen jälkeen kun olin ehtinyt sairaalan ovista sisään. Jo polkiessani töihin ilma tuntui paksulta ja painostavalta, eikä osaston ilma suoraan sanottuna ollut sen raikkaampaa. Raportilla katselin kanslian ikkunasta harmaata kaatosadetta ja huomasin, että on elokuun kolmastoista päivä. Mihinköhän se kesä on oikein mennyt?

Minun puolelleni osastoa siirrettiin toiselta puolelta potilas, joka on ollut täällä hoidossa pitkään. Omaiset ovat olleet tiiviisti hoidoissa mukana mikä on toisinaan aiheuttanut jonkinasteista ristiriitaa ja kireyttä hoitohenkilökunnan ja omaisten välillä. Olin itse ensimmäistä kertaa tänään potilaan omaisen kanssa tekemisissä, ja kokemus oli yllättävän positiivinen. Omainen kiitteli minua rauhallisuudesta ja kysyi, olinko erikoistunut vanhustenhoitoon. Kerroin olevani opiskelija ja kesätöissä osastolla, mihin omainen sanoi: "Ihanaa, kun kesäksi saadaan sinun kaltaisiasi hoitajia." Tuli hyvä olo.

Välillä sitä huomaa turhautuvansa potilaisiin, jotka ovat olleet osastolla pidemmän aikaa. Tästä vedän johtopäätöksen, etten sovellu pitkäaikaispuolelle. Minusta on mukavaa kun potilaat ovat meillä hetken aikaa, kotiutuvat ja uudet potilaat tulevat tilalle - se estää omalla kohdallani tehokkaasti samoihin kaavoihin kangistumista. Eihän potilaissa itsessään mitään vikaa ole, mutta nopeampi vaihtuvuus sopii minulle.

Koulu alkaa kahden viikon päästä. Mitenköhän sitä sopeutuu luokkahuoneeseen osastolla ravaamisen sijaan?

"Kellonsointi on kuin syyllisyyden kolkutusta"

Sain tuon otsikon työkaverin lausahduksesta kahvitunnilla. On kamalaa yrittää pitää lakisääteistä kun kellot soivat, mutta millään ei haluaisi/jaksaisi lähteä niihin kesken kahvikupillisen vastaamaan. Vaikka tietäisikin kelloa soittavan potilaan tuskin olevan hengenhädässä ja voivan aivan hyvin odotella sen viisi minuuttia, on kellon jatkuva kilkatus hermojaraastavaa. Se siitä rentouttavasta lepohetkestä.

Syyllisyys kolkuttaa kyllä tämän bloginkin suhteen. Jotenkin kummallisesti ei muka aika (vai energia) riitä tämän päivittämiseen näin töiden ohella, vaikkakin kaikenlaista mielenkiintoista tapahtuukin ihan päivittäin. Olen ottanut kanyyleita potilailta pois, huuhdellut tippaletkuja, keskustellut lääkärin kanssa potilaan Risperdal-annostuksesta, juossut karkailevan potilaan perässä... Kuitenkin siinä vaiheessa kun pääsen kotiin, on oma polla jotenkin niin tyhjä, ettei sitä kykene kirjoittamaan mitään selkeää ja seuraavana päivänä on taas töissä ja uusia asioita tapahtuu... Lopulta ne puuroutuvat yhdeksi tapahtumien ketjuksi, josta ei enää ota selvää.

Mahtaa olla mielenkiintoista mennä syksyllä sisätautiosastolle harjoitteluun nyt kun olen koko kesän ollut töissä sisätautiosastolla. Tietysti harjoittelussa saan tehdä enemmän ja sairaanhoidollisempia hommia pelkän perushoidon sijaan, mutta toisaalta minun tuskin annetaan hoitaa haavoja tai muuta sellaista itsenäisesti, kuten olen täällä töissä tehnyt.

Jossakin vaiheessa on kyllä oikeasti mietittävä mitä kaikkea on jäänyt käteen kesän jäljiltä. Hirveä määrä tietoa ainakin, ja tietoisuutta siitä kaikesta mitä ei vielä tiedä. Osaanpahan ainakin pistää napapiikkejä ja insuliinia, tiedän melko paljon enemmän COPD-potilaan hoitamisesta kuin aiemmin, olen nähnyt TIA-kohtauksia, lewyn-kappale dementiaa, syöpäpotilaita, dementoituneita, deliriumista kärsiviä, jalka-amputaatioita, varvasamputaatioita, kaikenlaisia haavoja ja haavanhoitotuotteita, epäselviä diagnooseja... Ja sen vyövaipan osaan nyt vaihtaa vaikka unissani.

Saavutuksia

Olen ensimmäistä kertaa soittanut potilaan omaiselle. Olen vastaillut potilaan tilaa ja hoitoa koskeviin kysymyksiin. Olen laittanut vainajan. Olen saanut kuulla olevani ihana ihminen, ja mukava hoitaja. Olen saanut kuulla olevani juuri oikealla alalla.

Olen hoitanut potilaan vaikeaa haavaa itsenäisesti. Olen ottanut kanyylin pois potilaan kädestä. Olen saanut kiitosta omaisilta heidän läheisensä hyvästä hoidosta.

Olen pitänyt kuolevaa potilasta kädestä. Olen letittänyt potilaan tukan. Olen jaksanut vastata uudestaan ja uudestaan saman potilaan samoihin kysymyksiin.

Olen tehnyt hoitokertomuksen. Olen ottanut puhelimessa vastaan raportin uudesta potilaasta. Olen nähnyt erinäisiä ruumiin eritteitä, eikä vielä kertaakaan ole tehnyt pahaa.

Olen ylittänyt itseni monella eri tavalla näiden ensimmäisten viikkojen aikana, enkä voisi olla tyytyväisempi kesätyöpaikkaani.

Kaikesta siitä, mitä olen onnistunut tekemään väärin (tai minkä olen unohtanut kokonaan) kirjoitan joku toinen päivä. Tämä teksti on omistettu niille hyville hetkille.

Hyvää juhannusta kaikille!

Kesätunnelmissa

Aloitin kesätyöpaikassani reilu viikko sitten. On vaikea keksiä mistä kirjoittaisi, sillä yhteen viikkoon mahtuu niin paljon - uusia asioita, joita on oppinut (kuten EKG:n otto ja Atroventin anto), töissä tapahtuneita asioita (kuten hankalia omaisia ja kuolevia potilaita) ja ylipäänsä se ensimmäisten päivien kauhunsekainen tunne, kun mistään ei tiedä mitään. Onneksi työkaverit ovat osoittautuneet mukaviksi ja valmiiksi vastaamaan tyhmiinkin kysymyksiin, joita olen viikon aikana ehtinyt esittämään.

Ennen töiden alkua olin huolissani siitä, kuinka osaisin siirtyä opiskelijan roolista perushoitajan rooliin - opiskelijanahan en (ainakaan näin alussa) tee mitään varsinaisesti itsenäisesti, eikä järjetöntä aloitekykyä ja oma-aloitteisuutta oikein odotetakaan, mutta palkattuna hoitajana odotukset ovat hieman erilaiset. Oli pelottavaa joutua vastaamaan osaston puhelimeen ensimmäistä kertaa, kun langan toisessa päässä puhuu omainen tai kotihoito tai kuka tahansa, joka olettaa minun olevan ihan oikea hoitaja. Sanomattakin selvää, että olen hakenut useamman kerran jonkun toisista hoitajista puhelimeen kun minulla ei ole ollut hajuakaan jonkun kotiutuksesta tai tutkimuspyynnöistä.

Olen yllättänyt itseni positiivisesti, se on ainakin sanottava. Pärjään yksin, osaan hoitaa potilaiden aamutoimet itsenäisesti, tiedän mitä tehdä ja milloin, ainakin noin suunnilleen. Tulen potilaiden kanssa hyvin toimeen, en ole vielä onnistunut nolaamaan itseäni täydellisesti ja eilen otin potilaasta EKG:n ilman kenenkään apua, vaikka sitäkään ei ole vielä koulussa opetettu. Jeeh. Saas nähdä mitä käy kun katetrointi osuu kohdalle.