Sain tuon otsikon työkaverin lausahduksesta kahvitunnilla. On kamalaa yrittää pitää lakisääteistä kun kellot soivat, mutta millään ei haluaisi/jaksaisi lähteä niihin kesken kahvikupillisen vastaamaan. Vaikka tietäisikin kelloa soittavan potilaan tuskin olevan hengenhädässä ja voivan aivan hyvin odotella sen viisi minuuttia, on kellon jatkuva kilkatus hermojaraastavaa. Se siitä rentouttavasta lepohetkestä.
Syyllisyys kolkuttaa kyllä tämän bloginkin suhteen. Jotenkin kummallisesti ei muka aika (vai energia) riitä tämän päivittämiseen näin töiden ohella, vaikkakin kaikenlaista mielenkiintoista tapahtuukin ihan päivittäin. Olen ottanut kanyyleita potilailta pois, huuhdellut tippaletkuja, keskustellut lääkärin kanssa potilaan Risperdal-annostuksesta, juossut karkailevan potilaan perässä... Kuitenkin siinä vaiheessa kun pääsen kotiin, on oma polla jotenkin niin tyhjä, ettei sitä kykene kirjoittamaan mitään selkeää ja seuraavana päivänä on taas töissä ja uusia asioita tapahtuu... Lopulta ne puuroutuvat yhdeksi tapahtumien ketjuksi, josta ei enää ota selvää.
Mahtaa olla mielenkiintoista mennä syksyllä sisätautiosastolle harjoitteluun nyt kun olen koko kesän ollut töissä sisätautiosastolla. Tietysti harjoittelussa saan tehdä enemmän ja sairaanhoidollisempia hommia pelkän perushoidon sijaan, mutta toisaalta minun tuskin annetaan hoitaa haavoja tai muuta sellaista itsenäisesti, kuten olen täällä töissä tehnyt.
Jossakin vaiheessa on kyllä oikeasti mietittävä mitä kaikkea on jäänyt käteen kesän jäljiltä. Hirveä määrä tietoa ainakin, ja tietoisuutta siitä kaikesta mitä ei vielä tiedä. Osaanpahan ainakin pistää napapiikkejä ja insuliinia, tiedän melko paljon enemmän COPD-potilaan hoitamisesta kuin aiemmin, olen nähnyt TIA-kohtauksia, lewyn-kappale dementiaa, syöpäpotilaita, dementoituneita, deliriumista kärsiviä, jalka-amputaatioita, varvasamputaatioita, kaikenlaisia haavoja ja haavanhoitotuotteita, epäselviä diagnooseja... Ja sen vyövaipan osaan nyt vaihtaa vaikka unissani.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Saavutuksia
Olen ensimmäistä kertaa soittanut potilaan omaiselle. Olen vastaillut potilaan tilaa ja hoitoa koskeviin kysymyksiin. Olen laittanut vainajan. Olen saanut kuulla olevani ihana ihminen, ja mukava hoitaja. Olen saanut kuulla olevani juuri oikealla alalla.
Olen hoitanut potilaan vaikeaa haavaa itsenäisesti. Olen ottanut kanyylin pois potilaan kädestä. Olen saanut kiitosta omaisilta heidän läheisensä hyvästä hoidosta.
Olen pitänyt kuolevaa potilasta kädestä. Olen letittänyt potilaan tukan. Olen jaksanut vastata uudestaan ja uudestaan saman potilaan samoihin kysymyksiin.
Olen tehnyt hoitokertomuksen. Olen ottanut puhelimessa vastaan raportin uudesta potilaasta. Olen nähnyt erinäisiä ruumiin eritteitä, eikä vielä kertaakaan ole tehnyt pahaa.
Olen ylittänyt itseni monella eri tavalla näiden ensimmäisten viikkojen aikana, enkä voisi olla tyytyväisempi kesätyöpaikkaani.
Kaikesta siitä, mitä olen onnistunut tekemään väärin (tai minkä olen unohtanut kokonaan) kirjoitan joku toinen päivä. Tämä teksti on omistettu niille hyville hetkille.
Hyvää juhannusta kaikille!
Olen hoitanut potilaan vaikeaa haavaa itsenäisesti. Olen ottanut kanyylin pois potilaan kädestä. Olen saanut kiitosta omaisilta heidän läheisensä hyvästä hoidosta.
Olen pitänyt kuolevaa potilasta kädestä. Olen letittänyt potilaan tukan. Olen jaksanut vastata uudestaan ja uudestaan saman potilaan samoihin kysymyksiin.
Olen tehnyt hoitokertomuksen. Olen ottanut puhelimessa vastaan raportin uudesta potilaasta. Olen nähnyt erinäisiä ruumiin eritteitä, eikä vielä kertaakaan ole tehnyt pahaa.
Olen ylittänyt itseni monella eri tavalla näiden ensimmäisten viikkojen aikana, enkä voisi olla tyytyväisempi kesätyöpaikkaani.
Kaikesta siitä, mitä olen onnistunut tekemään väärin (tai minkä olen unohtanut kokonaan) kirjoitan joku toinen päivä. Tämä teksti on omistettu niille hyville hetkille.
Hyvää juhannusta kaikille!
keskiviikko 11. kesäkuuta 2008
Kesätunnelmissa
Aloitin kesätyöpaikassani reilu viikko sitten. On vaikea keksiä mistä kirjoittaisi, sillä yhteen viikkoon mahtuu niin paljon - uusia asioita, joita on oppinut (kuten EKG:n otto ja Atroventin anto), töissä tapahtuneita asioita (kuten hankalia omaisia ja kuolevia potilaita) ja ylipäänsä se ensimmäisten päivien kauhunsekainen tunne, kun mistään ei tiedä mitään. Onneksi työkaverit ovat osoittautuneet mukaviksi ja valmiiksi vastaamaan tyhmiinkin kysymyksiin, joita olen viikon aikana ehtinyt esittämään.
Ennen töiden alkua olin huolissani siitä, kuinka osaisin siirtyä opiskelijan roolista perushoitajan rooliin - opiskelijanahan en (ainakaan näin alussa) tee mitään varsinaisesti itsenäisesti, eikä järjetöntä aloitekykyä ja oma-aloitteisuutta oikein odotetakaan, mutta palkattuna hoitajana odotukset ovat hieman erilaiset. Oli pelottavaa joutua vastaamaan osaston puhelimeen ensimmäistä kertaa, kun langan toisessa päässä puhuu omainen tai kotihoito tai kuka tahansa, joka olettaa minun olevan ihan oikea hoitaja. Sanomattakin selvää, että olen hakenut useamman kerran jonkun toisista hoitajista puhelimeen kun minulla ei ole ollut hajuakaan jonkun kotiutuksesta tai tutkimuspyynnöistä.
Olen yllättänyt itseni positiivisesti, se on ainakin sanottava. Pärjään yksin, osaan hoitaa potilaiden aamutoimet itsenäisesti, tiedän mitä tehdä ja milloin, ainakin noin suunnilleen. Tulen potilaiden kanssa hyvin toimeen, en ole vielä onnistunut nolaamaan itseäni täydellisesti ja eilen otin potilaasta EKG:n ilman kenenkään apua, vaikka sitäkään ei ole vielä koulussa opetettu. Jeeh. Saas nähdä mitä käy kun katetrointi osuu kohdalle.
Ennen töiden alkua olin huolissani siitä, kuinka osaisin siirtyä opiskelijan roolista perushoitajan rooliin - opiskelijanahan en (ainakaan näin alussa) tee mitään varsinaisesti itsenäisesti, eikä järjetöntä aloitekykyä ja oma-aloitteisuutta oikein odotetakaan, mutta palkattuna hoitajana odotukset ovat hieman erilaiset. Oli pelottavaa joutua vastaamaan osaston puhelimeen ensimmäistä kertaa, kun langan toisessa päässä puhuu omainen tai kotihoito tai kuka tahansa, joka olettaa minun olevan ihan oikea hoitaja. Sanomattakin selvää, että olen hakenut useamman kerran jonkun toisista hoitajista puhelimeen kun minulla ei ole ollut hajuakaan jonkun kotiutuksesta tai tutkimuspyynnöistä.
Olen yllättänyt itseni positiivisesti, se on ainakin sanottava. Pärjään yksin, osaan hoitaa potilaiden aamutoimet itsenäisesti, tiedän mitä tehdä ja milloin, ainakin noin suunnilleen. Tulen potilaiden kanssa hyvin toimeen, en ole vielä onnistunut nolaamaan itseäni täydellisesti ja eilen otin potilaasta EKG:n ilman kenenkään apua, vaikka sitäkään ei ole vielä koulussa opetettu. Jeeh. Saas nähdä mitä käy kun katetrointi osuu kohdalle.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Johan helpotti
Minulla piti eilen olla arviointikeskustelu opettajan ja harjoittelun ohjaajan kanssa, mutta opettajani soitti osastolle olevansa sairaana ja perui koko keskustelun. Noh, koska palautetta on kuitenkin kiva saada pidimme ohjaajani kanssa keskustelun tänään, ihan vain kahdestaan. Sain kuulla vahvuuksiani olevan mm. erilaisten potilaiden luonteva kohtaaminen, rauhallisuus, ruotsinkielen rohkea käyttö (!) ja potilaiden voimavarojen tunnistaminen ja tukeminen. Ohjaajallani ei oikeastaan ollut mitään negatiivista (tai siis rakentavan kriittistä) sanottavaa, eli keskustelusta jäi todella hyvä mieli. Kävin tänään myös osastonhoitajan luona antamassa puhelinnumeroni syksyä ja keikkatöitä varten, elikkäs ensi lukuvuonna talous ei välttämättä olisi aivan niin rasittavan tiukalla kuin nyt ensimmäisenä vuonna.
Opin muuten käyttämään insuliinikynää vasta tänään, harjoittelun toiseksi viimeisenä päivänä. En oppinut sitä ohjaajaltani, vaan opiskelijakaverilta jolla on diabetes. Kummallista miten osastollani ei diabeetikkoja ole tullut vastaan.
Olin myös pudota tuolilta järkytyksestä katsoessani opintosuoritusrekisteriäni aikaisemmin tänään ja nähdessäni siellä komeilevan 55 opintopistettä. Niiden lisäksi minulla on suoritettuna kuuden opintopisteen verran englantia, ruotsia ja viestintää, jotka näkyvät vain osasuorituksissa (kolmen opintopisteen kokonaisuudet, joista kaksi opintopistettä suoritetaan ensimmäisenä vuonna ja yksi viimeisenä, jolloin vasta opintopisteetkin pompsahtavat näkyville...), eli 61 opintopistettä on siis koossa! Hurraah!
Tässä ensimmäisen lukuvuoden saavutukseni kurssien osalta:
Urasuunnittelu 1 op.
Opiskelu- ja työelämätaidot 3 op.
Tietotekniikka 2 op.
Elimistö ja sen toiminta 5 op.
Mikrobiologia ja tautioppi 1 op.
Ensiapu 1 1 op.
Ensiapu 2 1 op.
Viestintä 2 op.
Ruotsi 2 op.
Englanti 2 op.
Lääkelaskenta 1 op.
Ravitsemus 1 op.
Opintokokonaisuus 1 (minusta
tulee sosiaali- ja terveysalan
asiantuntija) 6 op.
Opintokokonaisuus 2 (minusta
tulee ihmisen kehityksen ja hy-
vinvoinnin asiantuntija) 9 op.
Opintokokonaisuus 3 (minusta
tulee kliinisen hoitotyön asian-
tuntija) 7 op.
Opintokokonaisuus 4 (hoitami-
nen monikulttuurisessa ympä-
ristössä) 4 op.
Hieronnan perusteet (vapaa-
valintainen) 2 op.
Kirjapaketti omahoitajuudes-
ta (vapaavalintainen) 2 op.
Kotihoitoprojekti 3 op.
TK-harjoittelu 6 op.
----------
61 op.
Ei hassumpaa, ei. Keskiarvo ensimmäiselle vuodelle on 4,2. Tästä on hyvä jatkaa.
Opin muuten käyttämään insuliinikynää vasta tänään, harjoittelun toiseksi viimeisenä päivänä. En oppinut sitä ohjaajaltani, vaan opiskelijakaverilta jolla on diabetes. Kummallista miten osastollani ei diabeetikkoja ole tullut vastaan.
Olin myös pudota tuolilta järkytyksestä katsoessani opintosuoritusrekisteriäni aikaisemmin tänään ja nähdessäni siellä komeilevan 55 opintopistettä. Niiden lisäksi minulla on suoritettuna kuuden opintopisteen verran englantia, ruotsia ja viestintää, jotka näkyvät vain osasuorituksissa (kolmen opintopisteen kokonaisuudet, joista kaksi opintopistettä suoritetaan ensimmäisenä vuonna ja yksi viimeisenä, jolloin vasta opintopisteetkin pompsahtavat näkyville...), eli 61 opintopistettä on siis koossa! Hurraah!
Tässä ensimmäisen lukuvuoden saavutukseni kurssien osalta:
Urasuunnittelu 1 op.
Opiskelu- ja työelämätaidot 3 op.
Tietotekniikka 2 op.
Elimistö ja sen toiminta 5 op.
Mikrobiologia ja tautioppi 1 op.
Ensiapu 1 1 op.
Ensiapu 2 1 op.
Viestintä 2 op.
Ruotsi 2 op.
Englanti 2 op.
Lääkelaskenta 1 op.
Ravitsemus 1 op.
Opintokokonaisuus 1 (minusta
tulee sosiaali- ja terveysalan
asiantuntija) 6 op.
Opintokokonaisuus 2 (minusta
tulee ihmisen kehityksen ja hy-
vinvoinnin asiantuntija) 9 op.
Opintokokonaisuus 3 (minusta
tulee kliinisen hoitotyön asian-
tuntija) 7 op.
Opintokokonaisuus 4 (hoitami-
nen monikulttuurisessa ympä-
ristössä) 4 op.
Hieronnan perusteet (vapaa-
valintainen) 2 op.
Kirjapaketti omahoitajuudes-
ta (vapaavalintainen) 2 op.
Kotihoitoprojekti 3 op.
TK-harjoittelu 6 op.
----------
61 op.
Ei hassumpaa, ei. Keskiarvo ensimmäiselle vuodelle on 4,2. Tästä on hyvä jatkaa.
maanantai 26. toukokuuta 2008
Viimeinen viikko
Tänään tunsin oloni hyödylliseksi. Verrattuna kahteen ensimmäiseen harjoitteluviikkoon olen onnistunut tekemään paljonkin ihan itsenäisesti, erityisesti nyt viimeisen viikon aikana, mutta vasta tänään minusta tuntui, kuin olisin oikeasti ollut avuksi.
Hoidin kahden potilaan vuodepesut itsenäisesti. Mittailin verensokereita ihan itsekseni. Vaihdoin vaipan ja suihkutin potilaan oma-aloitteisesti. Jaoin lääkkeet, lääketarjottimelle sekä dosettiin.
Yhtäkkiä en ollutkaan enää vain opiskelija, jota on ohjattava ja jolle pitää keksiä tekemistä, ja se tuntui mukavalta. Samanaikaisesti harjoittelu alkaa maistua hieman puulta, sillä paljoakaan uutta ei enää perushoidon saralta ole opittavana ja palautekeskustelu opettajan ja ohjaajan kanssa on huomenna, mutta töitä riittää torstaille asti. Jos harjoittelusta saisi palkkaa niin motivaatio nousisi taas hurjasti; tässä vaiheessa kun opiskelijoista alkaa olla hyötyä muuttuu harjoittelu työnteoksi, ainakin omassa päässäni.
Vielä on sanottava sen verran, että hyvä ruotsinkielentaito olisi erityisesti tällä alueella aivan kullanarvoinen. Nytkin osastolla on muutama täysin ummikko potilas, jotka puhuvat siis pelkkää ruotsia, ja joiden kanssa keskusteleminen tuntuu välillä hirveältä takkuamiselta. Yhtenä päivänä olin ottamassa verensokeria yhdeltä näistä ruotsinkielisistä rouvista ja tarvitsin vielä hanskat, joten hymyillen leveästi sanoin "Kan ni vänta en lite, jag måste hämta de... glovar." Siis täysi oikosulku iski ja englanti puski läpi, nyt onneksi tiedän hanskojen olevan handskar. Toivoa sopii, että rouvalla oli huono kuulo. Tai huono kasvomuisti.
Hoidin kahden potilaan vuodepesut itsenäisesti. Mittailin verensokereita ihan itsekseni. Vaihdoin vaipan ja suihkutin potilaan oma-aloitteisesti. Jaoin lääkkeet, lääketarjottimelle sekä dosettiin.
Yhtäkkiä en ollutkaan enää vain opiskelija, jota on ohjattava ja jolle pitää keksiä tekemistä, ja se tuntui mukavalta. Samanaikaisesti harjoittelu alkaa maistua hieman puulta, sillä paljoakaan uutta ei enää perushoidon saralta ole opittavana ja palautekeskustelu opettajan ja ohjaajan kanssa on huomenna, mutta töitä riittää torstaille asti. Jos harjoittelusta saisi palkkaa niin motivaatio nousisi taas hurjasti; tässä vaiheessa kun opiskelijoista alkaa olla hyötyä muuttuu harjoittelu työnteoksi, ainakin omassa päässäni.
Vielä on sanottava sen verran, että hyvä ruotsinkielentaito olisi erityisesti tällä alueella aivan kullanarvoinen. Nytkin osastolla on muutama täysin ummikko potilas, jotka puhuvat siis pelkkää ruotsia, ja joiden kanssa keskusteleminen tuntuu välillä hirveältä takkuamiselta. Yhtenä päivänä olin ottamassa verensokeria yhdeltä näistä ruotsinkielisistä rouvista ja tarvitsin vielä hanskat, joten hymyillen leveästi sanoin "Kan ni vänta en lite, jag måste hämta de... glovar." Siis täysi oikosulku iski ja englanti puski läpi, nyt onneksi tiedän hanskojen olevan handskar. Toivoa sopii, että rouvalla oli huono kuulo. Tai huono kasvomuisti.
perjantai 23. toukokuuta 2008
Exitus
Nyt on sekin sitten koettu, kuolema. Potilas menehtyi eilen ollessani työvuorossa ja pääsin mukaan vainajan laittoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin kuolleen ihmisen. Ruumiin. Vainajan. En kyllä oikein tajunnut sitä, vaikka seisoin aivan sängyn vieressä. Pappa näytti vain nukkuvan, rauhallisen näköisenä, aivan kuin olisi nähnyt mukavia unia. Hengityksen rytmi vain puuttui. Lähellä oli etten pyytänyt anteeksi kylmiä käsiäni kun aloimme riisua sairaalan pyjamaa pois.
Tälle harjoittelujaksolle on mahtunut valtavasti ensimmäisiä kertoja - ensimmäinen tekohampaiden pesu, ensimmäinen vaipanvaihto (aikuiselle), ensimmäinen parranajo, ensimmäinen tupakan ostoreissu (potilaalle)... Ja nyt ensimmäinen kuolema. Kummasti se vain menee jonon jatkoksi, yhdeksi uudeksi asiaksi jonka koin ensimmäisessä harjoittelussani.
Tänään tein lähes koko päivän töitä itsenäisesti, erillään ohjaajastani. Oli kummallista huomata, että pärjäsin mainiosti ihan itsekin, ilman jatkuvaa valvontaa ja ohjausta - välillä se oli oikeastaan helpottavaakin ettei selän takana ollut ketään vahtaamassa tekemisiäni.
Ehkä se tästä. Huomenna vapaapäivä ja aivojen nollaus.
Tälle harjoittelujaksolle on mahtunut valtavasti ensimmäisiä kertoja - ensimmäinen tekohampaiden pesu, ensimmäinen vaipanvaihto (aikuiselle), ensimmäinen parranajo, ensimmäinen tupakan ostoreissu (potilaalle)... Ja nyt ensimmäinen kuolema. Kummasti se vain menee jonon jatkoksi, yhdeksi uudeksi asiaksi jonka koin ensimmäisessä harjoittelussani.
Tänään tein lähes koko päivän töitä itsenäisesti, erillään ohjaajastani. Oli kummallista huomata, että pärjäsin mainiosti ihan itsekin, ilman jatkuvaa valvontaa ja ohjausta - välillä se oli oikeastaan helpottavaakin ettei selän takana ollut ketään vahtaamassa tekemisiäni.
Ehkä se tästä. Huomenna vapaapäivä ja aivojen nollaus.
tiistai 20. toukokuuta 2008
Voi yö
Tein elämäni ensimmäisen yövuoron viime yönä. Sen kokeneena voisin sanoa, etten todellakaan taida haluta tehdä kolmivuorotyötä tulevaisuudessa, eli onneksi luen terveydenhoitajaksi enkä sairaanhoitajaksi.
Valvoin niin pitkään kuin pystyin sunnuntai-iltana, tavoitteena nukkua mahdollisimman myöhään maanantaiaamuna, jotten olisi aivan ruumis jo kymmeneltä maanantai-iltana. Rasittava ketjureaktio, jonka tuloksena heräsin kuitenkin jo klo 6.50 maanantaiaamuna. Noh, sain sitten nukuttua kahden tunnin pienet päiväunet juuri ennen töihin lähtöä, eli olin ihanan unenpöpperöinen klo 20.45 kun yövuoro alkoi.
Yövuorossa ei juurikaan tapahdu mitään - potilaat kierretään läpi pariin kertaan, tarkistetaan hengitys ja vaihdetaan märät vaipat kuiviin, mutta muutoin yököt vain istuvat kahvihuoneessa ja syövät, ja katsovat televisiota. Tietysti joku potilas aina välillä soittelee kelloa ja pyytää lisää unilääkettä tai kuten viime yönä kävi, omia vaatteitaan, koska on lähdössä kotiin (klo 00.30?), mutta muutoin on vain hiljaista. Rauhallista. Unettavan raukeaa.
Jossakin kolmen ja neljän välillä aamuyöstä Crocsit tökkäävät aina välillä käytän lattiaan kun jalkoja ei jaksa nostaa enää niin reippaasti, ja kynnys nousta kahvihuoneen sohvalta tekemään jotakin on suuri. Pahin väsymys itselleni iski puolen välin paikkeilla, mutta onneksi ohjaajanikin torkkui siinä vaiheessa sohvalla, eli pieni pilkkiminen kahvipöydän ääressä ei ollut niin vakavaa.
Viimeisen tunnin aikana kirjasimme vain yön tapahtumat, kuka nukkui ja kuka ei, annoimme raportin aamutyöntekijöille ja saimme lähteä kotiin, klo 7.15 aamulla, kymmenen ja puolen tunnin päästä vuoron aloituksesta. Oli kummallista polkea kotiin muiden mennessä töihin ja kouluun kun itsellä ajatuksissa kangasteli pelkkä peti - ja voi että kun olikin ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan. Olin pelännyt etten saisi nukuttua päivällä, mutta vetelin onnessani sikeitä melkein puoli kolmeen saakka tätä iltapäivää, enkä nyt tietenkään pysty menemään kauhean aikaisin tänä iltana nukkumaan. Kolmivuorotyö on rasittavin keksintö sitten popcorn-koneen.
Pää on vieläkin vähän sumuinen, mutta tajusin juuri, että harjoittelun kolmas viikko on jo menossa. Enää päälle viikko ja se on kokonaan ohi, mitä aivoni eivät nyt kykene käsittämään. Mihin nämä päivät ovat oikein kadonneet?
Valvoin niin pitkään kuin pystyin sunnuntai-iltana, tavoitteena nukkua mahdollisimman myöhään maanantaiaamuna, jotten olisi aivan ruumis jo kymmeneltä maanantai-iltana. Rasittava ketjureaktio, jonka tuloksena heräsin kuitenkin jo klo 6.50 maanantaiaamuna. Noh, sain sitten nukuttua kahden tunnin pienet päiväunet juuri ennen töihin lähtöä, eli olin ihanan unenpöpperöinen klo 20.45 kun yövuoro alkoi.
Yövuorossa ei juurikaan tapahdu mitään - potilaat kierretään läpi pariin kertaan, tarkistetaan hengitys ja vaihdetaan märät vaipat kuiviin, mutta muutoin yököt vain istuvat kahvihuoneessa ja syövät, ja katsovat televisiota. Tietysti joku potilas aina välillä soittelee kelloa ja pyytää lisää unilääkettä tai kuten viime yönä kävi, omia vaatteitaan, koska on lähdössä kotiin (klo 00.30?), mutta muutoin on vain hiljaista. Rauhallista. Unettavan raukeaa.
Jossakin kolmen ja neljän välillä aamuyöstä Crocsit tökkäävät aina välillä käytän lattiaan kun jalkoja ei jaksa nostaa enää niin reippaasti, ja kynnys nousta kahvihuoneen sohvalta tekemään jotakin on suuri. Pahin väsymys itselleni iski puolen välin paikkeilla, mutta onneksi ohjaajanikin torkkui siinä vaiheessa sohvalla, eli pieni pilkkiminen kahvipöydän ääressä ei ollut niin vakavaa.
Viimeisen tunnin aikana kirjasimme vain yön tapahtumat, kuka nukkui ja kuka ei, annoimme raportin aamutyöntekijöille ja saimme lähteä kotiin, klo 7.15 aamulla, kymmenen ja puolen tunnin päästä vuoron aloituksesta. Oli kummallista polkea kotiin muiden mennessä töihin ja kouluun kun itsellä ajatuksissa kangasteli pelkkä peti - ja voi että kun olikin ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan. Olin pelännyt etten saisi nukuttua päivällä, mutta vetelin onnessani sikeitä melkein puoli kolmeen saakka tätä iltapäivää, enkä nyt tietenkään pysty menemään kauhean aikaisin tänä iltana nukkumaan. Kolmivuorotyö on rasittavin keksintö sitten popcorn-koneen.
Pää on vieläkin vähän sumuinen, mutta tajusin juuri, että harjoittelun kolmas viikko on jo menossa. Enää päälle viikko ja se on kokonaan ohi, mitä aivoni eivät nyt kykene käsittämään. Mihin nämä päivät ovat oikein kadonneet?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
